kotiranta

"I am Shao Kahn! You are nothing!"

Shao Kahn on pelätty pääpahis Mortal Kombat-pelisarjasta. Rinnakkaisulottuvuutemme, Outworldin häikäilemättömänä keisarina hän yleensä pilaa pelaajan voitonriemun pelin viimeisenä päihitettävänä vastustajana. Shao Kahn on brutaalin voimakas ja tarvittaessa turvautuu mamo-keinoihin, kuten esimerkiksi lekaansa, jonka isku sattuu paljon ja lamauttaa hetkeksi. Voi sitä kirosanojen ja huudon määrää, kun Shao Kahn teloo minut aivan totaalisesti ja murjaisee vielä perään "You suck!"  ...No aijaa!

Kohdatessani elämässä henkilön, jonka arvioin itseäni jollain mittapuulla paremmaksi, pyrin nopeasti etsimään hänestä asioita, joita omaksua. Sehän on kuitenkin paras keino kehittyä, seurata parempiaan. En siis lähde apinoimaan toista, mutta tietyllä tavalla skannailen henkilöä. Kuinka hän on päässyt siihen pisteeseen missä hän nyt on? Näkeekö hän joitain asioita paremmin kuin minä?
   Shao Kahn, vaikka fiktiivinen hahmo onkin, on juuri sellainen henkilö. Kyllä, hän on super-ilkeä, paha paska jne., mutta hänen tietyt ominaisuutensa ovat täyttä kultaa, joista erityisesti miesten olisi hyvä ottaa mallia.
   1) Shao Kahn on itsevarma.
Keisari uskaltaa rohkeasti julistaa, kuinka hän on SHAO KAHN ja kuinka pelaaja on täysi nolla ja kaikin puolin muutenkin heikko. Ytimekkäiden puheiden ohessa hän myös todistaa kykynsä murjomalla pelaajan niin helposti, että pian tulee äitiä ikävä. Kahn ei myöskään anna minkään järkyttää itsevarmuuttaan, vaan mikäli pelaaja joskus hänet päihittääkin, on seuraavassa sekunnissa jo sama uho päällä (ja pelaaja kanveesissa).
   Naiset pitää itsevarmoista miehistä. Sellaisista jotka uskaltavat määrätä kaapin paikan ja sanoa tarkalleen minne esim. treffeillä mennään. Se osoittaa johtajuutta ja sen, että lopussa mies on dominantti eikä anna paskan hyppiä silmille. Itsevarmuuden ja ylimielisyyden välissä on kuitenkin hieno raja, jota ei saa ylittää. Kukkoilijoista ei kukaan pidemmän päälle tykkää. On seistävä sanojensa takana. Ylimielisyys = Näytelty itsevarmuus = Noloa.
   2) Shao Kahn on periksiantamaton.
Kahn on aina valmis uuteen matsiin. Vaikka joskus joku lyökin tulinyrkin hänen rintalastansa lävitse ja verinen oksennus lentää, nousee hän aina uusin voimin seuraavaan koitokseen, entistä päättäväisempänä. Keisari ei koskaan häviä polvillaan parkuen, vaan seisten karjuen. Häviäminen on kuitenkin vasta vihoviimeinen vaihtoehto. Ennen sitä käydään läpi kaikki muut mahdolliset reitit.
   Elämässä tulee aina joskus paskaa niskaan. Toisinaan tahtoisi iskeä epätoivo, mutta siitä kun ei vain ole hyötyä! Jos todella haluaa jotain ja on siitä täysin varma, niin ehdottomasti kannattaa panostaa vielä yhteen erään. Itseään EI SAA MISSÄÄN OLOSUHTEESSA pitää häviäjänä, koska jos itse ajattelee näin, niin mitä mieltä luulet muiden sinusta olevan? Luuseri tavallisesti näyttää siltä myös ulospäin. Katsokaa Shao Kahnin olemusta. Näyttääkö hän häviäjältä?
    3) Shao Kahn on Itsekäs.
Keisarilla on valtaa ja hän haluaa sitä koko ajan lisää. Hän uhraa vaikka kaikki "ystävänsä" saavuttaakseen sen mitä tahtoo. Shao Kahnille ei kukaan tule sanomaan, mitä hän saa tai ei saa ottaa. Jos hän haluaa tikkarin, hän ottaa tikkarin.
   TERVE itsekkyys on valttia. Pitää uskaltaa sanoa mitä haluaa. Mies, joka aina nöyrtyy muiden toiveisiin on pelkkä haamu vain. Sellaisestakaan ei ne naiset tykkää. Jos kaupassa tekee mieli ostaa uusin Mortal Kombat-peli ja nainen sanoo, että osta mieluummin jotain "järkevää", niin osta sitten ihmeessä se Mortal Kombat! Kyllä se nainen sitten itsekseen miettii kuitenkin, että "Wau, ei se aina teekään kuten minä sanon...". Tossun alle kun ei kannata joutua.

Näin ollen esitän viralliset kiitokseni Keisari Shao Kahnille, että olet opettanut minulle tärkeitä elämän perusasioita, vaikkakin näin kantapään kautta (kirjaimellisesti). Nähdään taas huomenna, saatanan mulkku!

PS. Väkivalta sopii Mortal Kombat-pelimaailmaan ja sinne sen myös tulee jäädä. Shao Kahn on murhaaja ja psykopaatti. En siis suosittele ryhtymään tosielämässä pahuuden keisariksi. Kannattaa omaksua vain ne hyvät puolet.

Niin ja pitää muistaa myös, että naisillakin on aivot ja toisinaan niiden syöksemät aivoimpulssit ovat viiltävän teräviä. Ei saa aliarvioida naisia. Ei ikinä.

…Suuria tunteita… jättipaljastuksia… jännitystä… ja paljon muuta…

Olen pitkään harkinnut alkaa kirjoittaa ajatuksiani jonkinlaiseen näkyvään keskittymään. En kuitenkaan vuosien saatossa ole saanut sitä aikaiseksi. Hiljalleen kuitenkin on syitä aloittamiseen alkanut kasaantua siihen malliin, että piikki on tullut saavutetuksi ja alkusysäys käynnistettyä.
   Pääsyynä on kirjoitustaidon ylläpito. Vaikka kirjoitankin vapaa-aikanani lähes päivittäin jotain tarinaa tai vähintäänkin biisien lyriikoita, niin tällainen itsensä availuteksti tuo vielä sellaisen omanlaisensa ulottuvuuden siihen hommaan. Enkä minä saa mitään aikaan, jos en voi olla varma siitä, että joku sen myös joskus lukee (eli en ole salainen-päiväkirjatyyppiä). Toisena merkittävänä syynä on kaverin näyttämä malli. Kun Sir Henry alkoi rustata Aikakirjaansa huomasin henkilökohtaisen kirjoittamisen kiehtovuuden. Se ei ensinnäkään ole yhtään helppoa, varsinkaan jos sen haluaa olevan kiinnostavaa luettavaa myös ulkopuoliselle. Kolmantena syynä on se, että ärsyttää niin vietävästi, että usein töissä ollessa tulee niin pirun hienoja ajatuksia mieleen ja siinä sitten mietiskelen, että "Joo kyllähän mä tän ajatuksen nyt muistan, koska se on niin loistava". Mutta ajatuksia pakkaantuu parissakin vuodessa päähän niin paljon, että ne vanhat joutuvat armotta antamaan sijaa uusille, eikä sitä itse huomaakaan, kun ajatukset päästä ulos vilisee. Tämä kirjoittaminen toivottavasti nyt auttaa siinä vähän. Kaikki biisi-ideat sun muut luovat jutut olen kyllä aina pyrkinyt kirjoittamaan heti muistiin, vaikka ideat tulisivatkin töissä. Ajan auton sivuun ja kirjoitan/sanelen matskut talteen kännykkään.

Vuosi 2010 on ollut melko kontrastirikas vuosi. Viime talvi oli valtavan luminen ja pääsin todella kokemaan sen pahimmat puolet työssäni varhaisjakelussa. Tiet eivät koskaan ole meitä lehdenjakajia varten aurattu, koska liikumme niin varhain. Siitä vitsailtiin radiossa asti: Auraaja lukee aamun lehden ja lähtee töihin. Jouduin ajamaan lävitse metrin hankien (kirjaimellisesti) ja palelemaan lumituiskeessa hinaajaa odotellessa, kun auto oli jo kyljellään jossain montussa. Se oli rankkaa, kaikki siellä olleet tietävät sen.
   Sitten tuli kevät ja vettä oli joka puolella. Piirini alueeseen kuuluva Vanjärvi tulvi hullun lailla ja hautasi tiet alleen. Pahimmillaan ajoin niin syvässä vedessä, ettei edes ajovalot enää näyttäneet eteensä. Moottori lähes tukehtui ja pimeydessä ei näkynyt muuta kuin hieman aaltoilevaa tummaa vedenpintaa. Kaikkialla. Siinä tuli melkein jo lohduton olo. Mutta Antti Tuiskun Tähtiotsan säestämänä selvisin siitäkin. On jälkeenpäin hilpeää muistella, että juuri se biisi sattui pauhaamaan taustalla siinä hetkessä.

Pilven varjot saattaa valon lasta kun kulkee
Yksinäinen, laaksossaan ja luulee
Pimeäänsä aina jää tähtiotsa, eikä nää
itse valon kirkkaimman hän kantaa

Asiakkaat saivat Hesarinsa. Tavalla tai toisella.

Kesä laittoi myöskin kovat panokset pöytään uskomattomine 35 asteen helteineen. Se oli hienoa, mutta olihan siinäkin haittapuolensa. Sisällä oli niin kuuma, että hädin tuskin nukutuksi sai. Ihmiset keksivätkin mitä innovatiivisimpia ratkaisuja auttamaan helteessä selviytymistä. Petivaatteita jopa jäädytettiin, jotta niissä voisi saada unta. Itse asiassa töissä oli juuri viihtyisää siihen aikaan. Yöllä oli sentään hieman viileämpi olla.
   Kontrastia siis löytyi sääolosuhteissa, mutta kontrastia löytyi myös minussa. Tai niin ainakin luulin. Kun aloitin vakituisen piirin jakamisen varhaisjakelussa, unirytmini koki merkittävän muutoksen, joka pätee tänä päivänäkin. Menen nukkumaan noin klo 6:00 ja herään jossain 12-15 –aikoihin, riippuen fiiliksestä. Rytmi tuntui heti alkuun sopivan minulle mainiosti, paitsi että mahani ei siitä tykännyt. Se meni sekaisin eikä mieluusti enää ottanut ruokaa vastaan silloin kun olisi ollut ruoka-aika. Oireilu paheni ja lopulta menin työterveyslääkärin juttusille.
   Lääkäri analysoi ja totesi minulla paniikkihäiriön ja määräsi parit lääkkeet. Säikähdin sitä jonkin verran, mutta hyväksyin kohtaloni. Söin sitten niitä lääkkeitä jonkin aikaa ja odotin vaikutuksia. Lääkkeet veivätkin sitten ruokahaluni tyystin ja olin varmaan pari viikkoa niin, että söin vain jogurttia. Se ei ollut kivaa. Kaikesta huolimatta lääkkeet eivät korjanneet oloani, joten aloin selvittää asiaa itsenäisesti hyödyntäen internettiä.
   Sain selville, että yötyötä tekevien tavanomaisiin ongelmiin kuuluu vatsan toiminnan häiriöt. Tämä johtuu siitä, että suoliston oman rytmin muuttaminen ei käy yhtään niin helposti kuin unirytmin noin muuten. Vaikka itse olisin kuinka hereillä, suolisto nukkuu ja syöminen siinä vaiheessa on luonnollisesti epäterveellistä. Näin ollen silloin kun muut söivät, minä en pystynyt syömään koska suolistoni oli hiljalleen tottumassa uuteen rytmiin. Jännittävää kuinka lääkäri ei ottanut tätä huomioon, vaikka todellakin tiesi mitä työtä teen ja vaikka erityisesti painotin hänelle, etten ole koskaan ollut ujo, pelokas tai muutenkaan altis minkäänlaiselle mielialan heittelylle. Uskoin lääkäriä heikkona hetkenäni täysin sokeasti. Tuntui jopa siltä, että oma mieli alkoi täydentää olotilaa paniikkihäiriön oireilun mukaiseksi. No, eipä siinä mitään. Lääkkeet estivät ylimääräisen serotoniinin poistumisen suonista ja hauskaa oli.
   Vatsani on aina ollut herkkä. Olen useasti reagoinut asioihin ensisijaisesti juuri vatsallani, en päälläni. Vähän niin kuin South Parkin Stan, kun hän oli pihkassa Wendyyn ja oksensi tämän päälle aina kun kohtasi hänet (no ei mulle nyt noin ole käynyt, mutta vähän vastaavanlainen juttu silti). Rytminvaihdos kuitenkin onnistui lopulta ja kuvitelmat paniikkihäiriöstä saatiin unohdettua. Tämän koitoksen jälkeen opin täysillä pitämään työstäni.

Työn ohessa teen aktiivisesti musiikkia. Oikeastaan työ ja musiikki kulkevat melko hyvin käsi kädessä, koska yöllä aivot luovat parhaimmat ideat ja saan kehitellä niitä rauhassa työaikana. Sama piiri kun on ollut jo vuoden verran niin se menee läpi jo ajattelematta. Saan siis keskitettyä kaikki voimavarani omien ideoiden suunnitteluun. Oikeastaan sellainen monotoninen toiminta, kuten tässä tapauksessa autolla ajaminen tuntuu jopa parantavan ideoiden syntymistä. Kävely on myös todella hyvä vaihtoehto. Pitää toki muistaa sitten ne MUISTIINPANOVÄLINEET, kuten jo edellä mainitsin. Nykyaikaiset ihmekännykät ovat siihen tarkoitukseen hyvin soveltuvia.

Mutta itse asiassa tämä on jo tarina toiselle päivälle. Musiikin tekeminen ja ideoiden muodostuminen olkoon siis seuraava aiheeni!

Muistakaa myös tsekata viimeisin leffa-arvosteluni tuolta ---> kriitikkoville.livejournal.com/